Särmä, värikäs, maailmoja syleilevä, ideoita pulppuava ja lempeän ironista huumoria kukkiva. Kummaa ja Antti Kokkoa voi kuvailla pitkälti samoin adjektiivein. Myös Kokon matkassa ravintolayrittäjäksi ja -yllättäjäksi on jotain tuttua jo alkumetreiltä alkaen. Kaikki nimittäin alkoi palviliha-autosta. Siis oikeastaan street foodista.
Kokko kasvoi ja istui lukion penkillä Ulvilassa, ja kävi armeijansa antaumuksella Porissa.
– Sitten tein sen saman virheen kuin moni porilainen nuori mies – kuljin rannikkoa alaspäin Turkuun, veistelee Kokko.
Kaupunki ei oikein tahtonut avautua. Eivät myöskään Kokon alunperin itselleen sopivaksi ajatteleman opinahjon ovet. Pian kohtalo kuitenkin puuttui peliin enon muodossa ja pyörillä kulkien.
– Enoni oli kova yrittäjä torikaupassa. Hän kävi hakemassa Saksasta Suomen ensimmäiset Kivikylän palviliha-autot. Ne olivat silloin 2002 ihan uusinta uutta, liikkuvat lihatiskit.
– Eno otti itse toisen autoista, antoi minulle toisen ja sanoi, että painele sillä.
Parikymppinen Kokko myikin autosta palvilihaa 1,5 vuoden ajan. Se oli samalla ensikosketus yritystoimintaan, myyntityöhön ja ruokaankin.
– Siinä opin, kuinka asiat hoidetaan alusta loppuun itse lihojen hakemisesta, leikkaamisesta ja hinnoittelusta asiakaskontakteihin ja koko yrityksen pyörittämiseen.
– Samalla syttyi sellainen kipinä, että jos osaan myydä toreilla mummoille lihaa, niin osaan ihan varmasti myydä jotain sellaistakin, joka on lähempänä omaa sieluani. Miksi en myisi vähän nuoremmille cocktaileja ja ruokaa?
Ravintola-ala tuntui houkuttelevalta. Turku taas ei.
– Ajattelin, että Tampere on työläiskaupunki, jossa ihmiset ovat varmasti maanläheisiä ja mukavia. Kokeillaan sitä.
Pirkanmaan ammattikorkeakoulun hotelli- ja ravintola-alan linjalle valikoitui 800 hakijan joukosta 30, joista yksi oli Antti Kokko.
Asunto ja kämppäkaveri löytyivät ensimmäiseltä oppitunnilta. Opintojen alkupuoli ei kuitenkaan näyttänyt itse alasta niitä mutkattomimpia saati parhaita puolia.
– Sain heti ensimmäisessä harjoittelupaikassa lautasista käsittämättömän pahan, 15 vuotta kestäneen posliiniallergian. Samassa ravintolassa koin myös, miten mätä johtamistapa voi olla ja miten ensimmäisen vuoden harjoittelijaa voidaankaan pompotella, Kokko kuvailee vakavana.
– Silloin ajattelin, että en itse tule koskaan johtamaan ja kohtelemaan ketään tuolla tavoin. Samalla lupasin itselleni, etten enää ikinä työskentele ruokaravintolassa. Etenkään sellaisessa, jossa on pöytiintarjoilu.
Baarityö alkoi kuitenkin tuntua heti omalta. Kokko pyörittelikin pulloja muun muassa Paapan Kapakassa, jonka tiskin takana hän viihtyi 2008–2011.
Lisämausteita opintoihin antoi myös puolen vuoden vaihto Malesian Kuala Lumpurissa, minne Kokko ampaisi vuonna 2009 opiskelemaan muun muassa markkinointia, tuottojohtamista ja B2B-myyntiä.
– Se oli aika intensiivinen kokemus. Taylor’s College on yliopistopohjainen oppilaitos, jonne rikkaat lähettävät lapsiaan oppimaan maailman parhaita kulinaariasioita. Siellä pidettiin kravattia ja suoria housuja, ja otettiin ala vähän enemmänkin tosissaan.
– Minua kiinnosti lähinnä hauskanpito ja matkustaminen, mutta siinä oli pakko sitten opiskellakin, että pääsi joskus poiskin, Kokko letkauttaa.
Restonomiopinnot Kokko taputteli valmiiksi työskennellessään Ilves Bar & Nightin palvelupäällikkönä 2011–2014. Noina vuosina maineikas yökerho voitti useita äänestyksiä.
– Työskentely silloisella Sokotelilla oli hieno koulu ison maailman meiningin ja hyvän johtamismentaliteetin suhteen. Siinä alkoi nuori ja nälkäinen kaveri kuitenkin kaivata pienempään paikkaan, jossa pääsisi toteuttamaan omia visioitaan.
Sellaista menoa olikin luvassa seuraavaksi.
Vuonna 2014 Dorikseen haettiin ravintolapäällikköä. Paikan slogan oli ”paska musiikki, tahmea lattia, vaikea tanssia”. Kokko sai paikan.
– Olin käynyt Doriksessa vapaalla usein. Paikkahan oli legendaarinen, mutta mietin silti sopeutuisinko työssäni sen rosoisuuteen ja ”tahmaisuuteen” Ilves Bar & Nightin siisteyden ja byrokraattisen järjestelmällisyyden jälkeen.
Silloinen tyttöystävä ja nykyinen vaimo näki kuitenkin selvästi, että Doris oli oikea osoite idearikkaalle ja energiselle Kokolle.
– Heidi totesi, että se on nimenomaan sellainen paikka, jonka tulet laittamaan kuntoon. Siisti se! Sen takiahan sinä sinne menet.
Näin olikin. Doriksen omistavan Aleksin Ravintolat oy:n toimitusjohtaja Jaakko Sinivuori kaipasi klassikolle uudistajaa.
– Doris oli profiloitunut sitkeästi mörököllien tummanpuhuvaksi rokkiluolaksi, vaikka se oli aikaisemmin ollut vaihtoehtopaikka paljon laajemmalle porukalle, muistelee Kokko.
Sinivuori antoi Kokolle vastuuta ja vapaat kädet ideoida, sisustaa sekä mullistaa, kunhan väki viihtyisi ja ovipumppu kävisi. Ja kävihän se. Värianalyysissä vieraillut, sosiaalisia taitojaan treenannut ja uusia musiikkirytmejä omaksunut kolmekymppinen Doris oli suositumpi, leikkisämpi ja kauniimpi kuin koskaan.
Kun Aleksin Ravintoloiden omistama liiketila Doriksen yläkerrassa tyhjeni rakennuksen purku-uhan alta, alkoivat Kokon projektisormet syyhytä kummasti. Aivoissa kipinöi ajatus junk barista, joka yhdistäisi muun muassa Berliinin ja Budapestin parhaat palat, cocktailit, laatuoluet ja pienet naposteltavat.
Jaakko Sinivuori näytti Kummalle vihreää valoa, Kokko otti riskin ja ryhtyi yrittäjäksi. Keväällä 2018 avautui ravintola, joka nosti Kokon inspiraatiokoneen kierroksia ja vaihtoi sisustusvaihteen vitoselle.
Aikaisemista vannomisista huolimatta myös keittiö ja ruoka alkoivat yllättäen kiehtoa miestä siinä määrin, että torien palvilihamyynnistä alkanut ympyrä sulkeutui lopulta street food -ravintolassa.
– Ruoka avasikin sitten yht’äkkiä ihan uuden maailman ihmiselle, joka on nälkäinen oppimaan. Se oli ihanaa, innostavaa ja uutta!
Omaperäinen ruokakonsepti ja makutarjonta herättivät yhä suurempaa innostusta myös asiakkaissa. Kummasta kasvoi erittäin ruokapainotteinen ravintola.
Kun rakennuksen purkutuomio viimein vuonna 2020 konkretisoitui ja Kummalle löytyi lopulta uusi koti Hallituskadulta, oli ravintolan nimen liitteenä jo street kitchen ja valtaosa asiakkaista ruokailevia. Siirryttiin muinoin manailtuun pöytiintarjoiluun, mihin Kokko huomasikin olevansa yllättäen täysin tyytyväinen.
– Olen oppinut, että suunnitelmien suhteen ei kannata olla ehdoton, vaan antaa niiden muovautua tilanteen mukaan.
Suurimpia yrittäjämatkan oppeja on kuitenkin ollut vastuun jakaminen. Samaan kimaraan kuuluu myös hyvinvoinnista ja jaksamisesta huolehtiminen, niin työntekijöiden kuin omastakin.
– Nautin aidosti siitä, että voin työllistää ihmisiä ja että he viihtyvät työssään. Olen silti aina sanonut, että elämässä täytyy olla paljon muutakin kuin työ. Jos ihminen ei voi nauttia myös muista asioista elämässään, ei hän nauti lopulta työstäänkään, tähdentää Kokko.
Aloitteleva yrittäjä on kuitenkin itse usein tilanteessa, jossa tekee melkein ympäripyöreitä päiviä. Alussa kassa on nollilla, puskureita ei ole, eikä oikein vaihtoehtojakaan. Kokko tuntee ja tietää alalla hyvin yleisen tilanteen.
Pitemmän päälle kiperimmäksi yrittäjien haasteeksi hän nimeää silti mikromanageroinnin. Omakseenkin.
– On vaan tarve pitää kaikki langat omissa käsissään, koska kuvittelee tekevänsä asiat parhaiten ja nopeimmin. Sehän on vartin homma! Mutta vaikka se pitäisikin paikkansa, ei yksi ihminen silti millään ehdi tekemään kaikkea.
Kun tähän cocktailiin lisää vielä turbobuustatun palon oman ravintolavision toteuttamiseen, lopettaa Nukkumatti lopulta vierailunsa ja viittaa jaksamiselle burnout-ovea. Siitä Kokolla on kantapään kautta oppimisen kokemusta ajalta, kun Kumma toimi vielä Aleksanterinkadulla.
– Lopulta minulta lähti näkö ja sitten pimeni muutenkin. Pyörryin, sydän ei jaksanut määräänsä enempää. Pihaan tuli ambulanssi useampaankin otteeseen, Kokko muistelee vakavana.
Oli huilauksen ja pohdinnan paikka.
– Lääkkeiden rouskutus ei ollut minun juttuni, joten aloin miettiä niitä juurisyitä ja mitä voisin tehdä voidakseni paremmin. Syödä ja juoda terveellisemmin? Alkaa ehkä liikkua uudelleen?
– Palasin sellaisten lajien pariin, joista olin aikaisemminkin nauttinut. Nykyään kuntoilen monta kertaa viikossa, muuten ei jaksa.
Entä se mikromanagerointi?
– Minulla meni monta, monta vuotta, että opettelin siitä pois. Jossain vaiheessa oli vain pakko päästää irti ja jakaa vastuuta niille hyville ammattilaisille, jotka on sitä varten palkannut. Suosittelen sitä lämpimästi kaikille yrittäjille. Se antaa myös ilmaa ihmisille siinä ympärillä.
Kokko summaa, ettei loputtomiin liikaa töitä tekevä ja kynttilää molemmista päistä polttava yrittäjä voi hyvin, mikä vaikuttaa myös työntekijöihin.
– En siis ole aina ollut paras pomo, mutta sitä kohti pyrin koko ajan. Erityisesti nykyään, kun tiedostan nämä asiat.
Työn ja vapaa-ajan tasapainottanut Kokko päättikin lopulta antaa sopivasti siimaa uusille ravintolaideoille. Kesällä 2025 alkoi tapahtua rytinällä: iltaravintola Laterna sulki ovensa ja yökerhokonkari avasi ikkunan uuteen.
– Kun ihan keskustasta vapautui komea ja optimaalisen kokoinen vanha ravintolatila, olisi ollut ihan hullua olla tarttumatta tilaisuuteen. Olisin katunut sitä koko ikäni.
Oli aika, paikka ja Doriksen ajoilta tuttu porukka avata jotain uutta kaupunkiin, joka oli kaivannut vaihtoehtohenkistä yökerhoa vuodesta 2020 saakka.
Pantin talon ravintolahistoriassa alkoi uusi luku, kun Antti ”Mad Hatter” Kokko tiimeineen alkoi maustaa art nouveau -henkistä tilaa loimuavilla valonäytöillä ja pyöränvanteista rakennelluilla led-valokattokruunuilla.
Syksyllä 2025 valot syttyivät sykkimään vaihtoehtoyökerhossa, joka miksasi yhteen cocktailit, street food -purtavat ja DJ-kimaran. Samaan tahtiin Desibelin tanssilattian kanssa täyttyi Doriksen jättämä aukko.
LUE LISÄÄ: Desibeli-yökerho Tampereella
Entä onko ravintolavisionäärin hatun alla vielä tilaa uusille projekteille? Sen tietää ainoastaan Kokko itse, mutta aivojen ideointihyrräystä ei voi olla kuulematta.
Kumma Bar & Street Kitchen, Hallituskatu 14, 33200 Tampere
Desibeli, Puutarhakatu 11, 33210 Tampere
Teksti: Ronja Honko, Kohokohdat.fi
Kuvat: Ronja Honko, Jiri Viljanmaa ja Antti Kokko
